Ehkä joku Nestorinrannassa käynyt ajattelee, että kolmesta koirastani Aru on ongelmallisin. Aru, 5-vuotias espanjanvesikoirani on kieltämättä varauksellinen vieraita kohtaan ja aiheuttaa joskus harmaita hiuksia.
Aru kuitenkin tottelee. Kun kutsun sitä, se tulee, aina.
Samaa ei voi sanoa Nellistä eikä Lukasta. Nelli-vanhuksemme on elämää nähnyt enkä ole siitä enää huolissani. Mutta tämä nuori uros, Luka. Anteeksi kaikille kylämme mökkiläisille ja vakkareille ja muillekin. Kun Luka näkee pihallamme, että kaukana pellon takana tulee tietä pitkin auto, se säntää sitä vastaan risteykseemme (minun on ihan turha huutaa - kielloista se saa vain lisää vauhtia töppösiin).
Minä ristin sormet, odotan äkkijarrutuksen ääniä ja toivon, että sen jälkeen kuulen pian haukkumista. Tiedän, että näin ei voi jatkua. Tämä ei ole kivaa ja lisäksi Lukalle voi käydä huonosti.
Olen miettinyt pääni puhki, mitä voisin tehdä. Koiraa ei voi pitää jatkuvasti kiinni. Ei siitä tule mitään. Karkumatkoista tulisi kahta kauheampia. Koira on saatava tottelemaan.
Kokeilen nyt jääkautta, josta Arun kanssa oli aikoinaan paljon apua. Tämä terrieri vain on paljon kovempi luu kuin vesikoira. Välillä tuntuu, että se vaihtaa kevyesti emäntää, jos nykyinen ei sitä miellytä. Aruhan taas ei voi kuvitellakaan mitään sellaista, sille oma lauma on kaikki kaikessa.
Aloitin jääkauden eilen. Tähän mennessä Luka on pitänyt haukkumiskonsertteja sisällä, kun ei ole saanut huomiota. Sitten se on joka kerta ottanut hatkat lenkillä, kun olen kutsunut sitä luo kytkeäkseni sen hihnaan. Tiedän, että jääkauden aikana koiraa ei saisi päästää vapaaksi, mutta täällä maalla se tuntuu vaikealta (ehkä kohta kypsyn siihenkin).
Yksi hyvä muutos on sentään tullut jo nyt: Luka tulee heti syömään, kun kutsun. Aiemmin sitä sai maanitella. (Voin kuvitella, että joku kokenut koiran kouluttaja puistelee päätään: terrieri on tainnut pompottaa emäntäänsä oikein kunnolla.)
 |
Karkulainen pyrkii sisälle.
|
